sunnuntai 6. heinäkuuta 2014

50. Viimeinen postaus.

Heti kotiin saavuttuani oli pakko ottaa tällainen kuva. 12,14,16&18. Kamera taitaa vaihtua joka 2. vuosi.


Mun elämä alkoi normalisoitua täällä Suomessa. Oon tosi levoton, mun on tehtävä jotain koko ajan etten pitkästy. Vaikka mua väsyttää niin paljon toi viimeinen leiri ja mun on levättävä, en vaan malta.
Mun fiilikset ovat aika sekaisin. Viimeinen ilta sveitsissä oli ihana päivällinen kera perheen. He yllättivät antamalla niin kivan lahjan, että aloin itkeä. Sitten katsottiin futispeliä, Sveitsi vastaan Honduras. Tuntui, etten olisi ikinä lähdössä. Jäisin ja jatkaisin elämääni. Sitten seuraavana aamuna jouduin olemaan yksin kotona koska perhe oli töissä. Päivä oli niin pitkä, en tiennyt mitä tehdä. Siivosin huoneeni, kävin vaihtamassa rahat euroksi, lähetin postipaketin jne. Mutta silti kello näytti vasta 11 ja joka kerralla kun ohitin huoneeni, aloin itkeä. Tai jos joku perheenjäsen kysyy että miltä tuntuu, aloin itkeä. Kun jätettiin kodin ja isä&sisko saattoi mua pysäkille, aloin itkeä. Itkin bussissa kunnes rauhoituin. Mentiin Baseliin äidin&kahden vanhimman siskojen kanssa. Se tuntui niin oudolta. Tuntui, että olisimme menossa matkalle yhdessä, en mä yksin sinne Saksaan mene. Kun piti hyvästellä perheen, itkin. Enkä katsonut taakseni, en pystyisi. Yöjunalla mentiin Berliiniin ja mulla oli niin kauhee tunne. Halusin kotiin. Ihan sama mihin, mutta en halua olla missään keskellä Saksassa. Ärsytti. Kun saavuttiin leirille, oltiin toisena. Meidän lisäksi vain hollannissa olleet vaihtarit oli paikalla. Kello oli vasta jotain 10, avaimet saatiin kello 15. En voinut mennä huoneeseeni nukkumaan. Tylsä päivä. Leiri ei ollut mulle sopiva, sillä kaikki löysivät toistensa heti kun itse mietin kenen kanssa jutella. Tutustuin kivoihin ihmisiin ja taidan mennä joskus itävaltaan kaverille. Mutta siis halusin koko ajan kotiin. Laskin päiviä. Laskin tunteja. Leiri sopi enemmän kuuleville, sillä siellä oli paljon musiikkiin liittyviä asioita, että halusin vaan kotiin. Koti.
Kun piti mennä lentokentälle, monet itki siellä leirissä. Mä en. Olin niin innoissani. Perhe. En silti tiennyt miten reagoida, miten vastaisin kun perhe kysyy mitä kuuluu. Olin niin väsynyt. En silti nukkunut lennolla, vaan juttelin yhden toisen vaihtarin kanssa melkein koko ajan. Sitten kun saatiin laukut, olin eka suomalainen vaihtari kuka meni ulos. Hyvästelin tosi nopeesti muut ja halusin vaan nähdä perhe. Heti kun menin ulos, meinasin mennä paniikkiin kun nii sankka ihmisjoukko oli odottamassa meitä ahhaha! Löysin kuitenkin heti perheen ja olin onnellisesti. Vihdoin kotona. Sinä päivänä tein niin monta asioita; käytiin mummolassa, tapasin yhden kaverin ja kävin saunassakin. Outoa lukea kaikkialla suomea.

Musta tuntuu, että olisin aina ollut täällä. Mikään ei ole muuttunut, kun vaan olin vuoden poissa ja kaikki pysähtynyt. Nyt palaan ja kaikki jatkuu. Vaikka onhan tämän vuoden aikana tapahtunut paljon asioita, mutta silti, ei se tunnu siltä. Pikkuasiat tuntuvat oudolta, esimerkiksi mikrouunta saa käyttää. Meillä ei ollut mikrouunta jne.

Sen pituinen mun vaihtokertomukseni. Kysymyksiä saa kysyä, vastaan täällä vielä. Mutta tämä blogi jäänee muistoksi netissä.

En ole koskaan täysin kotona, minulla on kaksi kotia.

tiistai 1. heinäkuuta 2014